Tyytyväinen?

Lueskelin tuossa sellaista palstaa ja siellä joku kysyi, että oletko tyytyväinen koiraasi. Mietin jo otsikossa, että voiko toi olla tosissaan? Tai siis kai nyt kaikki on tyytyväisiä koiriinsa, ei ka ne niitä muuten pitäisi. Ja kyllähän suurin osa vastaajista olikin sitä mieltä että on tyytyväinen koiraansa. Jotenkin toi kysymys jäi kuitenkin päälle ja aloin miettiä sitä itse. Olenko tyytyväinen koiriini?

 Oliko se joskus näin pieni?

Aloitetaan Imiristä. Imir on mun eka koira ja sehän otettiin aikanaan vain kotikoiraksi. Tätä painotin kun kasvattajalta pentua kyselin. Imir tuli mulle silleen vähän vauhdilla. Tai siis joo ja ei. Olen halunnut koiraa jo ihan pienestä asti, mutta äiti ei sellaista meille kotiin halunnut. Sitten kun muutin pois asuin ensin serkkuni luona ja sinne se ei oikein sopinut, sitten asuin kämpässä johon ei koiraa saanut, mutta heti kun sen sai ottaa, ja minä palasin islannista niin kyllähän koira oli tulossa. Minun onneksi pentujakin oli tarjolla. :) Odotin sitten Imiriä reilu kuukauden ja mikään ei ehkä ole ollut ihanampaa kuin saada se syliin.

 Vähän jotain touhuja

Ongelmiakin oli, yksin jäädessä piti aina noin 5-10min konserttia ja kun itse välillä tein yötyötä ei tuo ollut kovin toivottavaa. Silloinen poikakaveri joutui kyllä ehkä muutamat iltamenot jättämään väliin, jotta mä pääsin töihin. Imir on melko itsenäine, ehkä jopa hieman laiska ja todellakin älykäs koira. Varmasti aivan liian älykäs mulle. :) Ekaksi koiraksi siinä on toisaalta paljon haastetta ja toisaalta se on ollut maailman helpoin lössykkä. Remmissä Imir on aivan täydellinen. Ei ole agressiivinen, ei räyhääm oppi olemaan vetämättä, liikkuu nätisti myös ruuhkassa, osaa käyttäytyä näyttelyissä, osaa rauhoittua, on ihana lapsille ja siis ihan kaikkea! Sitten on se toinen Imir, se kun se on irti... Ei korvia, jahtaa autoja, tulee kun sille päälle sattuu ja haukkuu kuin ei olisi ikinä saanut haukkua. Tiedän että osa tästä on oma vika, en osannut kouluttaa ja osittain koulutin sen tekemään juuri näin. Ulkona irti sai haukkua, joten näin tehdään edelleen.

Imirin kanssa kokeiltiin kaikkea. Käytiin pentukurssit, tottista, pentuagia, bh-kurssikin, mutta ei ne vaan ollut meille. Tai no agi olis voinut olla, mutta kun lonkat ei anna myöden. Ja hakuakin harrastettiin, mutta mun pää ei kestänyt tuon irti päästämistä vaikka siellä aina tekikin oikeesti töitä eikä lähtenyt huiteleen minnekään. Harrasteltiin sitten vain lähinnä siksi, että oli jotain tekemistä. Imir ei ikinä tuntunut kaipaavan mitään tällaista. Se oli täysin tyytyväinen vain lenkkeilyyn ja välillä kun tapasi kavereita ja pääsi koirapuistoon tai turvalliseen metsään juoksemaan. Eikä se vieläkään kaipaa. Tiedän että se on aivan yhtä tyyni vaikka se olisi kuukauden ilman mitään aktiviteettia, kuin jos on aktiviteetti. Täydellinen kotikoira siis! Sain siis juuri sitä mitä halusin (paitsi tietty että nuo lonkat on sudet) täydellisen kotikoiran. Imir on helppo, se ei vaadi paljoa, se jää nätisti kotiin, sen voi ottaa mihin vain mukaan ja se osaa käyttäytyä, se ei varasta ruokaa (mitä nyt kalaa..), se ei rähinöi, se on luotettava lasten kanssa, se ottaa rauhallisesti lähes tilanteen kuin tilanteen. Ja kyllä rakastan sitä hirmuisesti ja juu olen siihen tyytyväinen, mutta jotenkin en ehkä oikeasti halunnutkaan sitä vain kotikoiraa. :D Mutta Imir tulee aina silti olemaan SE koira! Koska se on se ensimmäinen, se joka sai mut tajuaan mitä haluan, se joka koulutti musta itselleen hyvän orjan ja se, jota en ehkä ikinä saa toimimaan kunnolla, koska taidot ei vaan riitä. JA se on mun ensimmäinen koira! Joten kyllä olen tyytyväinen koiraani, monella tasolla se ei ole täydellinen, mutta mun sydämeen se on tehnyt omankokoisensa kolon ja siellä on sen paikka ikuisesti.

Sitten on Kári, mun aivan ihana saksalainen. Kárikin tuli ehkä aika vauhdilla, kun erehdyin sanomaan, että toisen koiran paikka olisi varmaan auki. :) Kárinkaan en tutustunut ennakolta, se tuli mulle vähän sikana säkissä, mutta ah minkä possun mä sainkaan! Kári on pehmeämpi kuin Imir, se kunniottaa mua enemmän ja myöskin tottelee paremmin. Sillä on motivaatiota seurata mua vaikka maailman tappiin jos niin pyydän. Se on terve luustolta, joten agility, laji johon tykästyin, on meille mahdollista. Kári on myös sosiaalinen ja kiltti, sekään ei rähinöi turhia. Osittain kyllä väitän että siksi, kun ei Imirkään niin ei sekään. Kári jää hienosti yksin ja varsinkin Imirin kera. Alusta asti se on ollut todella ongelmaton.

älykäs? No ei aina. :)

Mutta voi mikä energiapakkaus se onkaan! Siis verrattuna Imiriin. :) se vaan jaksaa ja jaksaa! Aivan mieletön harrastuskoiraksi siis. Välillä jopa mietin että tää mieletön moottori joka sillä on, menee vähän hukkaan mun kanssa. Mutta onneksi sillä on se. Agilityssä se tulee sitä tarvitsemaan, koska on tuollainen jättiläinen. :D Mulle näköjään siunaantuu näitä isoja isliksiä. Tämän kanssa voisi tehdä mitä vain, tokoakin vähän harkitsen mutta ryhmään tartteis päästä. En osaa itse. Hakuun syttyi kuin kuiva aro! Voi että mikä pakkaus! Ja taas kerran sain juuri sitä mitä pyysinkin. Harrastuskoiran! Ja mikä parasta se on vielä komeakin! Näyttelyihin tykästyin jo Imirin kanssa, koska se oli harrastus, jossa Imirkin jaksoi hyvin. Ja Kárin kanssa on ollut lähes yhtä kivaa käydä näyttelyissä. Kári on hieman levottomampi kuin tuo vaalea, mutta käyttäytyy silti ihan hyvin.

 miettikää nyt näillä kuvilla on vain 7kk väliä..

Kárissa on mulla nyt se koira, mitä ehkä salaa toivon Imiristä tulevan, koira jonka kanssa voin harrastaa just sitä mitä sattuu huvittamaan ja koira jonka kanssa voin lenkkeillä metsässä ilman että se häviää horisonttiin. Kári rakastaa kaikkia ja osoitti myös että osaa olla lastenkin kanssa nätisti. Vielä se tulee myös kaikkien koirien kanssa juttuun, jos toinen ei tule päälle. Toivon että tämä ominaisuus säilyisikin. Se on ehkä hiukan nynny, mutta kun sillä on tuollainen lehmähermoinen isoveli, niin ei sekään opi pelkäämään mitään. Väitän että Kári olisi paukkuarka, jos sillä ei olisi Imiriä mallina. Imirhän ei siis hätkähdä vaikka vieressä räjähtää. Näinhän meille kävi kerran Turussa. Ei mitään, hieman katsoi sinne päin. Näin ollen ei Kárikaan näe mitään syytä pelätä pauketta, eihän isovelikään pelkää. Ei myöskään ukkosta. Kári myös rakastaa uida! Ja se on mitä mukavinta, koska Imirhän ei juurikaan välitä. Hyvää liikuntaa kun olisi varsinkin kesäisin tuollekin.

 näin sitä mennään. ylä kuva Henni Särkiniemi

Noh summa summarum, olen saanut kaksi koiraa elämääni, jotka molemmat ovat olleet juuri sitä mitä olen toivonutkin. En voisi olla tyytyväisempi rotuun. Koirani ovat tällä hetkellä niin suuri osa elämääni, että se olisi hyvin tyhjää ilman näitä karvaisia ihanuuksia. Koirani eivät ole täydellisiä, mutta puutteet eivät haittaa, kun niiden kanssa oppii elämään ja osaa iloita niistä hyvistä puolista! Minulle ne ovat ne parhaat koirat. Niillä on uskomattomat vaistot ja lohtua olen saanut niistä monet kerrat. Kyllä minä olen tyytyväinen koiriini. <3