Miitissä oli taas oikein mukavaa ja Imir sielä jo äidin kanssa odotteli, kun päästiin pelipaikoille. Imir käyttäytyi mitä hienoiten kuten aina, ainoa vaan että olin äidille unohtanut sanoa, ettei antaisi aamupalaa. Eli koira oli täynnä ja ei olleet namit ihan niin mielenkiintoisia kuin olisi pitänyt. Onneksi mulla oli taskussa pieni vara esine, eli reeni lelu! Se kyllä sytyttää tuon koiruuden oikein mainiosti, ongelmana vaan tuppaa sitten olemaan liika innostus ja pienet haukahdukset. Pääasiassa oli kuitenkin hienosti ja teki mitä piti. Imir jäi vielä äidille, joten jälkilenkille otin reenikamun toisen koiran, joka onneksi on todella namipalkkautuva ja hienosti käveli minunkin kanssa vaikka sille vieras olenkin. Hauska hauva ja mielettömän energinen tuo kyllä on. :)Mutta koska Imir on poissa niin ajattelin vähän muisteloida tänne lisää. Eli tosiaan Imirin eka kevät mun kanssa ei ollut ihan helppo.
Poikaystävän kanssa oltiin kriisissä ja sitte tuli muutto. Muutto ei oikein ollut Imirin mieleen ja uuteen kotiin ei hiljaisena suostunut jäämään. No kesäkuun olin poissa ja toukokuussa vielä vähän toivoin että asiat järjestyisivät poikakaverin kanssa. Eivät järjestyneet ja minä lähdin kesäkuuksi Islantiin ja se aika oli entisellä aikaa etsiä itselleen uusi kämppä. Vain kuukauden päästä edellisestä muutosta. Imir meni äidin ja isän luo hoitoon Islannissa olo ajaksi. Olin jotenkin ajatellut että heinäkuussa sitten paneudun koulutukseen ja saan Imirin uuteen kotiin tottumaan. Hienon kesäkuun jälkeen, heinäkuussa olin sitten melkoisesti töissä...
Uudelleen koulutus oli käytännössä mahdotonta ja kun tuon mielestä vain ei tässä uudessa kämpässä voinut olla hiljaa. Siinä sitten järjestelin erinäistä hoitajaa ja lyhensin työvuoroja ja kaikkea, jotta ei tarvisi toisen olla yksin. Sitä sitten yritin ja yritin ja kouluttajiakin muutama kävi, mutta kaikki oli ihan, että ei se ole ahdistunut että mitäs nyt sitten. Nyt vähän hyppäsen, mutta syksyllä sitten ajelin Pertti Vilanderin luo kuulemaan mikä tää ongelma vois olla... No Vilanderin kommentit oli lohduttavia. Ei ole ahdistunut eikä komenna vaan vain nauttii omasta äänestään. Että sitten meille muutti suihkepanta. Ja se toimi. Heti ja sataprosenttisesti. Sen jälkeen täälä on ollut hiljaista, naapurit saa olla rauhassa ja Imirkin lähinnä nukkuu, syö ja katselee ohikulkijoita koko päivän. (Filmannut olen, joten tiedän) Ja pannassa ei kyllä nesteet ole kuluneet juuri lainkaan. Vielä nytkin on sama nestetäyttö pullo tuolla, puolitoista vuotta hankinnan jälkeen.
Muuten meillä ei ollut ongelmia. Mulla onneksi on noita ystäviä ja halukkaita hoitajia, joten vaikka yksin olinkin, en tuntenut olevani yksin koirani kanssa. Sen lisäksi entisen poikaystävän vanhemmat olivat ihan, että tottakai se saa heille mennä hoitoon, jos mun vanhemmille ei voi mennä. Ihanat vanhemmat sillä ja onneksi heihin ystävyys on säilynyt.
Imir oli kovin oppivainen ja agilityn alkeissakin käytiin. Kun silloin vielä ajattelin, että se olisi se meidän harrastus. Imir siihen syttyikin, mutta ei sitä voinut vielä tosissaan ottaa, kun ei terveyttä oltu vielä tarkastettu. Elokuussa käytiin sitten toisessa näyttelyssämme Raisiossa sieltä tuli Jun EH arvostelulla: Oikean kokoinen, rungoltaan hyvin kehittynyt, sopivaluustoinen nuori uros, jolla hyvät mittasuhteet. Ikäisekseen varsin hyvin kehittynyt pää ja päässä hyvät mittasuhteet. Voisi olla voimakkaammin kulmautunut. Hyvä hännänkiinnitys. Rodulle kuuluvat kaksoiskannukset. Hieman ulkokierteiset etukäpälät. Etuosan tulee tiivistyä. Etuliikkeet ovat vielä kovin löysät. Tarvitsee aikaa. Hienosti se sieläkin oli, joten ei ollut onnenkantamoinen se ensimmäisen näyttelyn hieno käytös.
Yksi lisä ongelma kesällä kyllä ilmeni. Aina silloin tällöin käytiin kesällä meidän mökillä Karunassa. Sielä oli saanut hauveli irti juosta, kun oli suht lähellä pysynyt. Uimaankin tuli, jos joku meni mukaan. Yksin ei koskaan muuta kuin kahlaillut. Sitten elokuussa tuo keksi, että tuola ylämäen päällä menee autoja ja niitä on hienoa jahdata... Siihen loppui sitten irtipito ja koira joutui maaliinaan. Onneksi sillä siinäkin on varsin paljon tilaa ja tuntuu siinä kyllä ihan viihtyvän. En vain kuollaksenikaan käsitä, miksi tuosta noin yhtenä päivänä vain keksi että tää on hienoa, kun ennen ei ollut lainkaan kiinnostanut. Tästä lähtien muutenkin irtipitäminen muuttui melkoisen rajoitetuksi, kun ei uskaltanut enää ottaa riskejä, ettei vaan tuo pieni rakas jää auton alle. Ehkä osittain oli teini ikääkin tuo, että korvat vähän tuohon aikaan katosivat tänne käskyn suhteen. Ja pysyivätkin jollain lailla poissa lähes vuoden... Onneksi nyt on taas parempi. :) Mutta vaikka kesä olikin henkisesti tosi raskas, olin mitä onnellisin siitä, että mulla oli tuollainen hieno karvainen kaveri auttamassa yli pahimmasta. Ekat kuvat tuolta elokuun näyttelystä, sitten kuva Imiristä pikkuserkkuni labbistyttö Saran kanssa, sitten kaverin dalmiksen Leevin kanssa ja viimeisenä uinnin jälkeen on hyvä olla. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti