Viikonloppuna olin yövuoroissa töissä ja mulla on ollut sellainen periaate, että Imirin ei ikinä tarvii olla öitä yksin. Ihan jo senkin takia, että jos se sitten päättääkin haukkau, niin yöt on pahinta aikaa sille naapureiden osalta. Ja toiseksi haluan että sillä on aina öisin turvallinen olo. No tänä viikonloppuna se lähti perjantaina äidin ja isän hoiviin veljeni kyydillä. Imir suorastaan rakastaa mun äitiä ja samaten mun entisen poikaystävän äitiä. Kuten myös suurinta osaa keski-ikäisistä naisista... Tiedä sitten mistä on tuollaisen innon hankkinut. :) No kuitenkin, sinne se meni viikonlopuksi varmaan hoitoon. Lauantaina se oli kuitenkin syönyt lenkillä jotain herkkua maasta (vaikka oon koittanut sanoa, että maasta ei saa antaa mitään syödä, niin isä on tässä vähän mahdoton..) ja kivasti sitten oksennellut yön ja ripuloinut koko sunnuntai aamun. Ehkä nyt se isäkin oppii, ettei sieltä maasta saa syödä...
Sunnuntaina äiti palautti Imirin mulle ja siinä sitten käytiin pienellä lenkillä, mutta melko väsynyt hauvahan sieltä mulle tuli. Äiti ja isä yleensä vähän innostuu lenkkeilystä ja sitten ne käy vuorotellen ulkona tuon kanssa noin parin tunnin välein. sinällään tietty ihan kiva, että voi sitten itse ottaa ihan rauhassa, kun koira palautuu kotiin. En sitten kuitenkaan uskaltanut sunnuntai illallakaan vielä antaa tuolle juuri mitään syötävää, kun halusin nähdä että on ihan kunnossa. No kunnossa on.
Maanantai alkoikin sitten mukavalla sadelenkillä... Märkää on, mutta onneksi Imirkään ei ole kovinkaan onnellinen sateesta. Se kulkee korvat luimussa ja sen näköisenä, että mennään nyt jo vihdoin kotiin jooko. Lenkki ei sitten ollut ihan niin kovin pitkä ja koska sade ei loppunut oli päivällä mentävä vähän paremmin ulos. Mentiin siis leikkimään pallolla ja vähän reenailemaan perustottelevaisuutta. Luulen, että tuo on täysin päättänyt, että sana tänne on täysin turha. Se tulee jos se haluaa ja hätäkutsua se kyllä tottelee ja useimmiten pelkkä kielen naksaus riittä ja se tulee. Hämmentävää vaan että käsky tänne on kadonnut jonnekin vaikka sitä on osattu noudattaa ja se kyllä pentuna osattiin... No ei kai sillä niin väliä, kunhan jotain kutsua noudattaa. Sanahan on vain ihmisen päässä.
Uutena juttuna aloin harjoitella tänään peruuttamista. Ensimmäiset viisi kertaa meni hienosti ja olin jo ihan että näinkös helppoa tää olikin. No ei ollut. Seuraavat kymmenen kertaa Imir jotenkin oletti että haluan sen istuvan... Siinä sitten yritin miettiä, että miten se nyt yhtäkkiä meni sekaisin. Vielä en tiedä mikä meni pieleen ja illalla kokeilin uudelleen ja tällä kertaa peruutti taas. Hmm.. No mietintään menee. No harjoittelu tekee mestarin. :) Iltalenkillä käytiin sitten vielä koirapuistossa vähän leikkimässä Biff whippetin ja Milo kultaisennoutajan kanssa. Ei tuntunut enää haittaavan märkyys, kun taivaalta ei enää tullut vettä. Koiraleikkiä on aina niin ihana seurata. Nyt voi sitten taas olla onnellinen väsyneen koiran omistaja. :D
Kuvassa Imir ensimmäisenä syksynään mulla 2009, silloin kun tänne käskyä vasta harjoiteltiin. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti